 |
| kuva: Olli Viitaniemi |
Tämä Lapuan taisteluvirtenä tai "matovirtenäkin" tunnettu aarre lukeutuu virsikirjamme ydinvirsiin, jotka olivat mukana jo vuoden 1701 niin kutsutussa Vanhassa virsikirjassa.
Jostain syystä monet näistä vanhoista virsistä sanoittavat jotakin muukalaisuuden, vierauden tai outouden kokemusta: "Isänmaatani outona etsiä saan.." (VK 622) tai "Lienenkö outo ainoa maan päällä.." (VK 281) sekä "Etkö ole, ihmisparka, aivan arka..." (VK 612). Näkökulmana kaikissa yksilön hädästä nouseva pyyntö: "Sinuhun turvaan, Jumala, jo vaivan alta päästä.." (VK 382).
Vanha virsikirja vaikuttaisi olleen varsinanen muukalaisten virsikirja. Mutta kuinka nämä virret resonoivat viimeaikaisen muukalaiskeskustelun kanssa?
Muukalaiset keskuudessamme
 |
| Kansliapäällikkö Päivi Nerg ja piispa Jari Jolkkonen. Kuva: OV. |
Tilaisuuden
puheenjohtajana toimineen professori Juho Saaren mukaan yliopiston tehtävänä on
ymmärtää vaikeasti ratkaistavien ”viheliäisten ongelmien” hallintatapoja, mutta
maahanmuuttotilanteen ratkaisuun tarvitaan silti laaja-alaista yhteistyötä ja
vuoropuhelua. Tätä tilaisuudessa edustivat piispa Jari Jolkkonen keskeisen
suomalaiseen arvomaailmaan vaikuttavan yhteisön edustajana sekä sisäministeriön
kansliapäällikkö Päivi Nerg valtiovallan edustajana. Tutkija Tiina Sotkasiira
edusti yliopiston kotouttamiskysymyksiin pureutuvaa tutkimusta.
Keskustelutilaisuudesta
välittyi kuulijalle hyvä tilannekuva siitä, missä yhteiskunta ja kirkko ovat
menossa kesän jälkeen täysin arvaamattomasti paisuneessa turvapaikanhakijatilanteessa.
Ensiapua on onnistuttu antamaan perustamalla nopeasti maanlaajuinen
vastaanottokeskusten verkosto, mutta pitkäntähtäimen ratkaisut vaikuttivat
olevan valtiohallinnossa ymmärrettävästi vielä melkoisen levällään.
Alustuksia
seuranneessa lyhyessä keskustelussa korostui kolme teemaa: Kuinka onnistua kotouttamisessa, vuorovaikutus paitsi eri toimijoiden myös tavallisten
kansalaisten ja maahanmuuttajien kesken sekä median rooli viimeaikaisten erittäin ikävien uutisten muotoilijana tulenaran keskusteluilmapiirin
hallinnassa.
Kuka on muukalainen?
Koska Eurooppa-, valtio- tai kuntatason kysymyksiä minusta ei ole pohtimaan, jäin miettimään muukalaisuutta.
Tutkija Sotkasiira määritteli sosiologin viitekehyksestään muukalaisuuden siten, että muukalainen ei ole tuntematon, vaan päin vastoin muukalaiseksi tunnistettu. Tämän tunnistamisen tekee vallassa olevat rakenteet ja yhteisöt.
Sotkasiiran mukaan usean #ennenolinpakolainen-kampanjassa jaetun onnistuneen kotoutumiskertomuksen taustalla on jossain vaiheessa koettu hyvä vuorovaikutussuhde jonkun paikallisen kanssa.
Tällaiset kohtaamiset ovat siis yksi avaintekijä, joka edistää muukalaisen kotoutumista, oman paikan löytämistä yhteisöstä ja siten ehkäisee syrjäytymistä sekä kriminalisoitumista.
Valitettavasti viimepäivien uutisotsikot kannustavat pikemminkin varovaisuuteen kuin rohkeuteen muukalaisten kohtaamisessa. Ja juuri tämä uhkaa vaikeuttaa muukalaisten kotoutumista meikäläisiksi.
Ongelma on viheliäinen.
Muukalaisia itsellemme?
 |
| kuva: Wikimedia Commons |
Siinä missä piispantarkastuksen tilaisuudessa puhuttiin "Muukalaisista keskuudessamme", romanialaistaustainen pariisilaisfilosofi Julia Kristeva otsikoi itäblokin murtumisen aikoihin julkaistun kirjansa "Muukalaisia itsellemme".
Kristevan kirja kannaisi ehkä kaivaa uudestaan esiin, vaikka Eurooppa onkin nyt kovin toisenlainen kuin 1990-luvun alussa. Kirjan kuvaus itsetietoisesta ja muukalaisiin kovakuorisesti suhtautuvasta kansallisesta Ranskasta on yllättävää luettavaa, kun sen suhteuttaa nykyiseen moniarvoisuuttaan puolustavaan Ranskaan.
Kirjansa ensilehdillä psykoanalyytikkonakin tunnettu Kristeva paljastaa korttinsa ja määrittelee muukalaisuuden tavalla, joka avaa aivan toisenlaisen keskustelun muukalaisuudesta keskelle kansallisvaltioiden Eurooppaa:
Näkökulma on tavallaan vanhatestamentillinen: "Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä." 3. Moos. 19:34, mutta menee eksistentiaalisesti vielä pidemmälle, väittäen, että muukalaisuus on yhä sisällisesti totta.”Outoa kyllä, muukalainen asuu meissä: hän on minuutemme kätketty puoli, tila, johon talomme murenee, aika, joka turmelee yhteisymmärryksen ja myötätunnon. Kun tunnistamme muukalaisen itsessämme, säästymme inholta muukalaista kohtaan toisessa.”
Jos muukalaisuus ei ole vierautta vaan muukalaiseksi tunnistamista, eikö sisäisen muukalaisuutensa tunnistaneelle sovi suuhun veisattavaksi melkoisen hyvin Vanhan virsikirjan synkeät aarteet?
VK 622
"Minä vaivainen, vain mato, matkamies maan,
monet vaellan vaikeat retket.
Isänmaatani outona etsiä saan,
pian ehtivät ehtooni hetket."
Taisteluvirsi vai lääkintävirsi?
Siitä siis nimi Lapuan taisteluvirsi.
Virsi tosin kaikessa alakuloisessa muukalaisuudessaan sopii erittäin huonosti minkäänlaisen taistelutahdon lietsontaan ja siksipä kertomuksen toista versiota on syytä pitää uskottavampana.
Sen mukaan virsi virisi vasta voitetun taistelun jälkeen iltanuotioilla. Yksi kerrallaan sotilaat liittyivät virteen, joka muistuttaa kaiken katoavaisuudesta, ihmisen vieraudesta maan päällä ja sanoittaa koti-ikävää tuonpuoleiseen.
Virsi ei myöskään alunpitäen ollut kolmisäkeistöinen, vaan taisteluvirren säkeet muodostavat vain lopun alkujaan yksitoistasäkeistöisestä virrestä, jonka alkupään säkeistöjäkin elää vielä viisi virsikirjassamme (VK 304).
Virsien VK 304 ja VK 622 ei tosin nykyään arvaa olevan alunpitäen samaa virttä, koska virren 304 runomitta on uudistusten myötä muuttunut kokonaan toiseksi. Saman virren alku ja loppu on silti kyseessä.
Olisivatko sotilaat alkaneet virren alusta vai veisanneet vain kolme viimeistä säettä, sitä tarina ei kerro. Mutta kyllä nämäkin säkeet voisi kuvitella tulta tuijottavien haavoittajien ja haavoitettujen suuhun:
 |
| Pohjanmaan prikaatin asepuku. Wikimedia Commons |
VK 304
1.
Oi Jeesus Kristus, autuuden
ja armahduksen lähde,
nyt kuule pyyntö syntisen
lunastustyösi tähden.
On Vapahtaja nimesi,
sen turvin tohdin eteesi
sydämen tuskan tuoda.
2.
Jo syntymästä syntinen
ja turmeltunut aivan
vain rangaistuksen ansaitsen
ja kuoleman ja vaivan.
Puun kielletyn söin hedelmän,
menetin onnen, elämän.
On siinä synnin palkka.
3.
Nyt kiitos, armon ruhtinas,
kun uhrin täyden annoit
ja puolestamme, laupias,
myös tuomiomme kannoit.
Pois pyyhit kaikki syntimme,
kun verelläsi maksoit ne.
Tie taivaaseen on auki.
"Matovirren" muukalaisuutta edelsi siis alunpitäen synnintunnon sanoitus. Ja Lapualla 1808 sen veisaamista edelsi hurmeisilla taistelutantereilla traumatisoituminen.
Virren sanoitus palauttaa mieleen raamatullisen kuvauksen muukalaisuuden syystä ihmisen peruskokemuksena: synti johti karkotukseen Jumalan kasvojen edestä ja muukalaisen koti-ikävään. Kauniin kielletty puu - ristinpuu -typologian myötä virsi avaa myös evankeliumin näköalat:
4.Lapuan taistelun lopputulos oli erikoinen. Taistelu voitettiin, asevoimin tunkeutuneet muukalaiset häädettiin lakeuksilta, mutta voitolla ei ollut lopulta mitään merkitystä sodan lopputuloksen kannalta.
Oi Jeesus, lippu elämän
on sinun kädessäsi.
Sait kantaa tuskan hirveän,
sait voiton ristilläsi.
Puu kielletty toi turmion,
vaan ristinpuu toi sovinnon.
Sielumme haavat hoidat.
5.
Nimesi tähden minua
nyt auta parannukseen.
Suo, että tunnon vaivoissa
turvaan vain armahdukseen.
Sinua tahdon rakastaa
ja armon voimin vaeltaa,
sinulle elää, kuolla.
Surumielisen seesteisillä iltatulilla oli kohdattava vielä sisäinen muukalainen ja omien tekojen paino. Synti veisattiin synniksi. Ehkä virressä soi myötätunto kaatuneita vihollisia, kanssasyntisiä piruparkoja, kohtaan.
Ovatko synnintunto, muukalaisuuden tunto ja myötätunto sukulaisia keskenään?
Vielä kerran Kristeva:
”Outoa kyllä, muukalainen asuu meissä: hän on minuutemme kätketty puoli, tila, johon talomme murenee, aika, joka turmelee yhteisymmärryksen ja myötätunnon. Kun tunnistamme muukalaisen itsessämme, säästymme inholta muukalaista kohtaan toisessa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti