VIRSI 329 "Kiitos nyt herran!" - Luolamiehen kiitosvirsi?

Kuva: Wikimedia Commons

Yksi Suomen kirkkovirsikirjan valoisimpia kiitosvirsiä on virsi 329 Kiitos nyt Herran! (Lobe den Herren, den mächtigen König der Ehren) Virsikirjaamme se kotoutettiin vuonna 1886, mutta virren syntytausta kurottuu aina 1600-luvun lopulle asti. Hieman yllättäen sen taustoista avautuu yhteys myös paljon varhaisempaan, eurooppalaisen ihmisen esihistoriaan saakka.

Virren sointuvan sävelen voi palauttaa mieliin vaikkapa tämän piispallisen taltion avulla, joka Kuopion Snellmanin koulun salissa esitettynä sopiikin parahultaisesti virren koulumaailmaakin sivuaviin taustoihin.


 

1 § Mitä teki viranhoidosta pidätetty joutilas rehtori 1600-luvulla?

Virsikirja kertoo virren 329 tekijäksi Saksan reformoituun kirkkoon kuuluneen Joachim Neanderin (1650–1680). Bremenissä syntyneen Neanderin isä oli latinanopettaja ja isoisä muusikko, joten teologiaa opiskelleen Joachimin ansioituminen virsirunoilijana ja -säveltäjänä selittyy osin perhetaustoista käsin.

Neander innostui jo opiskeluaikanaan reformoidun Theodor Undereyckin (1635–1693) johtamasta pietistisestä liikehdinnästä. Kyse oli reformaation jälkeisten sukupolvien uudistusliikkeestä, joka pyrki tekemään uskonpuhdistuksen palon jälkeen seestyneen kirkon uskon henkilökohtaisella tasolla uudelleen eläväksi. Tähän pietistit pyrkivät mm. järjestämällä kodeissa hartauskokouksia.

kuva: Wikimedia Commons

Vuosina 1674–79 Neander toimi Düsseldorfissa latinakoulun rehtorina. Hän järjesti viranhoitonsa ohessa hartauskokouksia, jotka kuitenkin tuomittiin laittomina, koska ne eivät olleet seurakunnan papiston valvonnassa. Kontrolloimatonta Raamatun tutkimista pidettiin vaarallisena, koska se saattoi johtaa kirkon opin vastaisiin tulkintoihin ja eriseuraisuuteen – kuten useiden pietististen ryhmien osalta kävikin.  

Rangaistuksena pietistisestä toiminnastaan Neander pidätettiin viranhoidosta määräajaksi. Joutilaana miehenä Neander vietti paljon aikaa Düssldorfin lähellä sijainneessa luonnonkauniissa laaksossa, jossa hän katkeroitumisen sijaan sepitti Raamatun psalmien pohjalta virsiä.  

Myös psalmin 103 pohjalta syntyneen virren 329 mielenmaisema sijoittuu tähän laaksoon, jota jo aikalaiset ryhtyivät kutsumaan Neanderin laaksoksi (saks. Neanderthal).

 

2 § Kaikuja maahanmuuton varhaishistoriasta

Tänä päivänä Neanderthal on tunnettu aivan muista syistä kuin virsirunoudesta. Vuonna 1856 laaksosta löytyi vanhoja luita, joita ensin luultiin muinaisen luolakarhun luiksi. Tarkempien tutkimusten myötä selvisi, että kyseessä oli aiemmin tuntemattoman muinaisihmisen jäämistö. Tätä muinaisihmislajia on sittemmin kutsuttu neandertalinihmiseksi (Homo neanderthalensis). 

Kuva: Olli Viitaniemi

Löytö liittyi osaksi 1800-luvulla käytyä kiivasta keskustelua evoluutioteorian ja Raamatun alkukertomusten välisestä suhteesta. Vanhastaan oli opittu näkemään Raamatun kuvaus Aatamista ja Eevasta ihmiskunnan syntykertomuksena, mutta miten siihen sopi löydetty neandertalinihminen?

Nykyään luonnontiede opettaa, että neandertalinihminen ei ollut nykyihmisen (Homo sapiens) edeltäjä, vaan oma ihmislajinsa, joka eli Euroopassa ennen nykyihmisen saapumista kuollen sukupuuttoon vajaat 30 000 vuotta sitten.

Keskustelua on herättänyt se, syrjäyttikö Euroopan ensimmäinen maahanmuuttajien aalto (Homo sapiens) alkuperäisväestön (Homo neanderthalensis). Tällä hetkellä vallitseva kanta on, että lajit elivät pitkään rinnakkain ja paikoin lisääntyivät keskenään, kunnes alkuperäisväestö kuoli sukupuuttoon osin tuntemattomasta syystä.

Vaikka ihmisistä puhuttaessa sanalla rotu on karmaiseva rasismin historian kaiku, tässä yhteydessä voitaneen todeta, että eurooppalaisten geeniperimässä on hieman neandertalinihmistä toisin kuin puhdasrotuisemmissa afrikkalaisissa.

Samaa ihmisyyttä tässä silti jaetaan. Ja passaahan se vaikka luolamiehenkin liittyä laillansa Neanderin virteen: ”Kiitos nyt Herran! Hän elämän meille on luonut…”

 

3 § Vanha ihminen uuden ihmisen laaksossa

Ei mahtanut Neander arvata lempilaaksossaan käyskennellessään ja veisaillessaan, että paikalla oli tallusteltu – ja kuka ties veisattukin – jo ihmiskunnan aamuhämärissä.

Tälle mielikuvalle antaa säväyksensä vielä se seikka, että Neanderin suvun nimi oli alkujaan saksalaisittain Neuman, joka merkitsee ’uutta miestä’ tai ’uutta ihmistä’. Neander on tämän nimen 1600-luvun muodin mukaan kreikkalaistettu muoto.      

Jonkinlaista historiankulun eleetöntä huumoria sisältyy siihen, että muinaisihmisten laaksossa sepitti virsiä ”uusi ihminen”, jonka nimen muinaisihmisten laji sittemmin peri.

Neander oli kyllä sikäli osuva nimi pietistille, että pietistit pyrkivät paitsi kirkon uudistukseen myös henkilökohtaisen hengellisyyden uudistumiseen ja suorastaan hengelliseen uuteen syntymään. Raamatun esikuvan mukaisesti vanhan ihmisen syntinen ja itsekäs luonto tuli kuolettaa, jotta tilalle saattoi syntyä uskossa läsnä olevan Kristuksen kaltainen uusi ihminen:

”Luopukaa nyt tekin tästä kaikesta: vihasta, kiukusta, pahuudesta, herjauksista ja siivottomista puheista. Älkää valehdelko toisillenne. Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen.”

- Kol. 3:8-10

Mitä Raamatun alkukertomuksiin Aatamista ja Eevasta tulee, kristillisen ihmiskuvan ja kilvoituselämän kannalta olennaista ei ole pohtia kertomusten vastaavuutta tai eroa evoluutiokertomukseen nähden. ”Vanha Aatami” ei ensisijassa löydy Raamatusta tai antropologien kaivauksista vaan jokaisen ihmisen sisältä.

Kilvoituselämämme on jatkuvaa painia Kristuksen armon avulla ”vanhan aatamin” itsekästä luontoa vastaan. Tätä ei tarvitse ymmärtää vain ryppyotsaisiksi katumusharjoituksiksi, jotka tosin nekin saattavat olla meille tarpeen. Virkaheiton Joachim Neanderin esimerkin mukaisesti aatamillisen ja katkeroittavan itseensä käpertymisen voi välttää myös niin, että itsekeskeisyyden sijaan avautuu luonnon kauneudelle ja Luojan suuruudelle kiitosvirsiä tapailleen.

Viime keväänä minulla tarjoutui tähän tilaisuus paikan päällä Neanderthalissa, jossa nykyisin sijaitsee suojeltu luonnonkaunis retkeilyalue ja tiedekeskus. Toista tuntia laaksossa käveltyä mieli tosiaan virkistyi – mutta samalla alkoi tehdä mieli lasillista mainiota düsseldorfilaista tummaa pintahiivaolutta, altbieriä.

Olisiko käynyt niin, että minäkin löysin uuden ihmisen laaksosta vanhan ihmiseni? 

Kuva: Olli Viitaniemi

LINKIT:

Tauno Väinölän taustoitus virrestä 329

Neanderthalissa sijaitsevan tiedekeskuksen kotisivut

Tietoa neandertalinihmisen vaiheista

JOHDANTO: Suomalainen virsikirja?

Kaikilla eurooppalaisilla kielillä on vuoden 2015 kuluessa liitytty paikoin soraääniseksi äityneeseen hämmästelyn kuoroon, jossa on setvitty mittasuhteiltaan yllättävän laajaksi paisunutta maahanmuutto- ja pakolaistilannetta.

Euroopan yllättänyt ongelma on monitahoinen. Sitä voi lähestyä kansainvälisen tason ulkopoliittisena ja humanitaarisena kriisinä, jossa tulisi miettiä parhaita ratkaisuja vastata ihmisten hätään kriisialueilla. Sen voi nähdä myös EU-maiden sisäpoliittisena haasteena: kuinka paljon ja millä kriteereillä on mahdollista tarjota turvapaikkoja? Näihin kysymyksiin tämän blogin kirjoittajan asiantuntemus ei riitä vastaamaan enkä niistä pyri virittämään keskustelua: sellaiselle on muita areenoita.

Ajattelipa pakolaistilannetta koskevista ulko- ja sisäpoliittisista ratkaisuista mitä tahansa, Suomen haasteeksi jää kotouttaa turvapaikan saaneet mahdollisimman hyvin osaksi yhteiskuntaa. Tämä edellyttää vuoropuhelua vieraan kulttuurin kanssa; yksi sen onnistumisen edellytys on oman kulttuurin tunteminen.

Maahanmuutolla on ollut keskeinen osuus omana pidetyn kulttuurimme synnylle. Kirkkohistorian näkökulmasta koko Pohjolan luterilainen kulttuurialue on oikeastaan syntynyt vaikutteiden ja ihmisten virratessa yli valtakunta- ja kielirajojen.

Kuva: Olli Viitaniemi

Paras esimerkki suomalaisen luterilaisuuden kansainvälisistä vaikutteista on kirkkovirsikirjamme. Virsikirja on suomalaiseen kulttuuriin kenties vahvimmin vaikuttanut yksittäinen kirja. Pitkälle 1800-lukua se oli usein ainoa talonpoikaiskodeissa omistettu teos, ja pitkin Suomen historiaa yksittäiset virret, kuten ”Jumala ompi linnamme” ja ”Jo joutui armas aika”, ovat viitoittaneet kansakunnan elämää. Mutta onko tämä kulttuurimme yksi peruskivi erityisen suomalainen?

Lehteilin läpi virsikirjani ja laskin, kuinka monta nykyisen virsikirjamme virsistä on alkujaan suomalaisen runoilijan käsialaa. Tukkimiehenkirjanpidolla summaksi sain 177 virttä kaikista 632:sta. Eli vain noin kolmannes (28%). Suurin osa virsistämme on saksalaista tai ruotsalaista perua, mutta mukaan mahtuu melkoinen kansallisuuksien kirjo. Lisäksi moni virsi, kuten Martti Lutherin ”Jumala ompi linnamme”, perustuu Lähi-Idän laulukulttuuriin: Raamatun Psalmit, eli juutalaisten virsikirja, ovat innoittaneet kristillisiä virsirunoilijoita kautta aikojen.

Tämä blogi perehtyy virsikirjamme maahanmuuttajiin: virsiteksteihin joille on myönnetty oleskelulupa suomalaisessa virsikirjassa ja kulttuurissa, joihin ne tosin on kotoutettu monivaiheisen toimitustyön kautta.